Teimme matkan varrella muutaman pienen "extempore"-reittimuutoksen, mutta pääosin suunnitelma pystyttiin viemään läpi sellaisenaan.
Matkakertomus 2011:
Garmisch-Partenkirchenistä lähdimme liikkeelle lauantai-aamuna 16.7. joskus yhdeksän maissa, syötyämme aamupalan hotel Trifthofissa. Matka taittui auringon saattelemina Garmischin mäkihyppystadionin ohi kohti Partnachklamm-rotkolaaksoa. Rotkon suulla lipunmyyntikojun täti pysäytti meidät ja ilmoitti että sisäänpääsymaksu on kolme euroa ja että rotkossa ei saa ajaa pyörillä. Hän antoi meidän kuitenkin jatkaa kun lupasimme taluuttaa pyöriä. Pian selvisi kuitenkin että pyöräilykiellon mainitseminen oli ollut turhaa, koska ajaminen ei olisi tullut kyseeseenkään. Rotkon seinämää pitkin oli rakennettu kapea väylä joka välillä kulki kallion läpi, välillä puusiltoja pitkin ja yleensä jyrkästi ylöspäin - pimeässä. Rotko itsessään oli todella näkemisen arvoinen, vaikka pyöräily siltä osin jäi puuttumaan. Veden syövyttämän rotkon seinämät kurottautuivat parinkymmenen metrin korkeuteen kapean jokiuoman molemmin puolin. Rotkon jälkeen reitti muuttui loivaksi soratienousuksi ja pian käännyimme vasemmalle, suuntana Elmau. Reitti jatkui kohti Leutaschissa sijaitsevaa Ferchensee-järveä. Järven jälkeen löysimme metsäpolkuja joita päätimme seurata hyvien - kohti Mittenwaldia osoittavien - opasteiden turvin. Polku mutkitteli komeassa kuusikossa, ja saimme heti alkuun nauttia oikeasta maastopyöräilystä. Mittenwaldin jälkeen reittimme oli tarkoitus kulkea toisen rotkolaakson läpi, mutta päätimme jättää sen väliin matkantekoa nopeuttaaksemme. Reitti nousi ensin jyrkästi kohti Saksan ja Itävallan rajaa. Rajan ylityksen jälkeen ajoimme Leutasch-laaksoa pitkin Weidachiin, mistä löysimme kaupan ja kahvilan. Molempia tuli hyödynnettyä. Ennen Seefeldiä piti vielä ylittää n. 1300 metrin lakikorkeudessa sijaitseva harjanne. Ohitimme Wildmoosalm-retkeilymajan ja jatkoimme Seefeldiin. Seurasimme retkeilyreittejä Seefeldin länsipuolella ja ennen Inn-laaksoa saimme jo kokea kunnon alamäen. Edellä ajavien jarrut haisivat pahalle kun ajoin kameramiehenä porukan viimeisenä. Inn-laaksossa siirryimme ensin tietä pitkin Eigenhofenista Zirliin, missä ylitimme Inn-joen. Joen toisella puolella reitti jatkui vielä vähän matkaa laaksoa pitkin Unterperfussiin. Alkuperäisestä reittisuunnitelmasta poiketen päätimme vaihtaa Mutterer Almin kautta kulkevan 1600 metrin ylityksen Birgitzer Almin ja Birgitzköpflin kautta kulkevaan 2100 metrin ylitykseen. Nousu oli todella raastava, sillä Axamsissa harhauduimme rinnettä pitkin kulkevalle maisemareitille joka vei meidät parisataa metriä alemmaksi Birgitz-kylän tuntumaan. Siitä emme viitsineet enään palata takaisin Axamsiin, vaan valitsimme "oikoreitin" kohti Birgitzer Almia. Oikoreitit ovat tunnetusti hienoja ratkaisuja - varsinkin Alppimaisemissa :-) Tämä oikoreitti oli poikkeuksellisesti ajettavissa, mutta jyrkkyydeltään sitä luokkaa että se niukin naukin onnistui. Loppumatkan saimme sentään ajaa vähän helpompaa reittiä, löydettyämme takaisin suunnitellulle reitille. Birgitzer Almissa pidimme ruokatauon, minkä jälkeen matka jatkui kohti päivän korkeinta kohtaa - Birgtzköpfliä. Kävimme korkeimmillan hieman yli 2150. metrissä. Ennen Halsl-solaa alkoi sataa vettä, ja jouduimme pukemaan sadevarusteet päälle. Eniten harmitti se että vesisade pakotti riisumaan videokameran, joten yksi reissun komeimmista alamäistä jäi kuvaamatta kun laskeuduimme Stubai-laaksoon. Päivä venyi pitkäksi, mutta löysimme hotellin Miedersistä ja saimme kaksi huonetta. Kokki suostui loihtimaan meille illallisen, mutta jouduimme myöhäisestä ajankohdasta johtuen tyytymään wieninleikkeisiin - olkoonkin että ne olivat todella ruhtinaallisen kokoiset. Päivän saldoksi tuli 2750 metriä nousua ja 83 kilometriä, mikä ylitti kaikki edelliset ennätykset. Uni maistui.
Seuraava päivä valkeni aurinkoisena. Kävimme aamupalan jälkeen vielä kaupassa täydentämässä eväsvarastoja. Päivän ensimmäinen annos pyöräilyä oli kiipeäminen Miedersistä (950m) Maria Waldrast luostarille (1700m). Jalat tuntuivat "käytetyiltä" eikä kone oikein tahtonut käynnistyä. Ylös kuitenkin päästiin ja luostarin lähteestä saimme täyttää vesipullot luostarin "ihmeitä tekevällä" vedellä. Luostarin jälkeen teimme pienen maisemakierroksen Ochsenalm-retkeilymajan kautta ennen kuin palasimme yleiselle tielle. Vähän matkaa yleistä tietä pitkin laskettuamme poikkesimme patikkareitille ja ehdimme laskea toistasataa metriä alaspäin ennen kuin huomasimme että reitti erkanee suunnitellusta. Se tiesi taas ylimääräistä kiipeämistä kunnes pääsimme takaisin oikealle reitille. Reitti seurasi suurin piirtein korkeuskäyriä ja reitin varrella oli tienviittoja jotka osoittivat Trinsin suuntaan. Niistä päättelimme olevamme oikealla reitillä. Lopulta löysimme itsemme pieneltä, vähän käytetyltä metsäpolulta taluuttamassa pyöriä. Pitkältä tuntuvan talutusosuuden jälkeen saavutimme reittisuunnitelmaan kuuluvan tien ja pääsimme Trinsiin, jossa ylitimme laakson ja ajoimme metsäteitä Brennersolan moottoritietä seuraten. Siegreithin ja Gries am Brennerin väli ajettiin pieniä kyläteitä pitkin Vinadersiin asti. Siitä alkoi nousu kohti Brenner-harjannetta. Vinaders sijaitsee 1260. metrin korkeudessa ja Brenner-harjanne 2100. metrin korkeudessa, joten kiivettävää riitti. Pysähdyimme Sattelberg Almissa ja retkeilymajan isäntä kyseli suunnitelmistamme. Hän oli sitä mieltä että ainoa vaihtoehto sääolot ja vuorokaudenaika huomioon ottaen oli ajaminen suoraan Brennersolaan. Brennerharjanteen seuraaminen olisi hänen mielestään, hyvällä säällä, tarkoittanut neljän ja puolen tunnin rupeamaa. Kiitimme neuvosta, ja hulluina Suomalaisina, jatkoimme matkaa kohti Sattelbergiä ja Brennerharjannetta. Saavutimme Sattelbergin ja puimme yllemme kaikki repusta löytyvät vaatteet. Juuri ja juuri plussan puolella oleva lämpötila ja kova tuuli ei antanut armoa. Vettä ei onneksi satanut, mutta pilvet peittivät näköalan suurimman osan ajasta. Harjannetta pitkin kulkee ensimmäisen maailmansodan ajoilta peräisin oleva tie, jota pitkin ajoimme useamman kilometrin. Lopulta saavuimme paikkaan josta alkoi lasku alas kohti Gossensassia. Kääntyessämme laaksoon johtavalle polulle tuuli oli vaarallisen kova. Pystyssä pysyminen teetti töitä. Päästyämme hieman alemmaksi, kasvillisuus alkoi antaa tuulensuojaa sen verran että eteneminen tuntui turvallisemmalta. Sääolosuhteet estivät taas kerran hienon alamäen kuvaamisen, mutta laskusta sai sentään nauttia koko rahan edestä. Saavuimme Gossensassiin kolmen tunnin polkemisen jälkeen ja löysimme toisella yrittämällä, pienen, saunalla varustetun hotellin. Saunasta ei tosin ollut hyötyä, koska kello oli liian paljon. Ruokaa kuitenkin löytyi, ja sitä tarvittiin. Päivän aikana nousua kertyi 2800 metriä ja matkaa n. 73 km.
Kolmannen ajopäivän vastaisena yönä vettä satoi runsain määrin ja lämpötila oli alhainen. Aamulla vuorenhuiput olivat lumen peitossa arviolta 1800. metristä ylöspäin. Tiesimme sen tarkoittavan märkiä ja kylmiä olosuhteita kolmannen päivän varalle suunnitelluilla etapeilla - varsinkin kun päivän aikana oli tarkoitus ylittää matkan korkein sola, Pfunderer joch. Päätimme lykätä lähtöä vähän tavallista myöhemmäksi jotta lumi ehtisi sulaa. Huone piti luovuttaa kello kymmeneen mennessä, joten heti huoneen luovutuksen jälkeen lähdimme kuitenkin liikkeelle. Pienessä tihkusateessa lähdimme polkemaan kohti 2300. metrin korkeudessa sijaitsevaa Schlüsseljochia. Enzian hüttessä kävimme lämmittelemässä ja pukemassa kaikki mukana olevat varusteet päällemme, sadevaatteita myöten. Matka jatkui pääosin työntämällä sillä loppuosa oli sekä jyrkkä että kivinen. Aivan lopussa reitti tasaantui ja harjanteelle pystyi ajamaan. Öisen lumisateen viimeiset rippeet olivat vielä maassa, ja se olikin ensimmäinen kerta kun saatoin kääriä lumipallon tuoreesta lumesta heinäkuussa - kokemus sekin. Harjanteelle ei tehnyt mieli jäädä hetkeksikään, sillä tuuli oli kova, mikä lisäsi kylmän ilman purevuutta entisestään. Lisäksi keli oli sen verran sumuinen ettei maisemiakaan nähnyt. Lähdimme saman tien ajamaan mäkeä alas Val di Vizzeen. Välillä piti pysähtyä lämmittelemään kohmeisia sormia. Lämpötila nousi onneksi pikkuhiljaa, mitä alemmas päästiin. Laaksoon päästyämme ryhdyimme etsimään majoitusta ja se löytyikin viidenkymmenen metrin kiipeämisen jälkeen Gasthaus Alpenrose-nimisetä majatalosta, Kemateninsta. Palvelu oli erittäin ystävällistä ja paikkaa voi suositella varauksetta. Varasimme majoituksen illallisen kera, aamupalan lisäksi. Illallinen oli vasta kello seitsemältä, joten meillä oli jopa aikaa ottaa päiväunet. Päivän saldoksi jäi "vaivaiset" 1200 metriä nousua ja 23 kilometriä matkaa.
Neljännen ajopäivän aamuna kävimme aamiaisen jälkeen kaupassa ostamassa lisäenergiat päivän tarpeeseen. Sää lupaili jo parempaa auringon häivyttäessä aamusumun nopeasti. Pakkasimme reppumme ja lähdimme polkemaan kohti Pfunderer jochia. Salettossa, mistä nousu alkoi, näimme ison ryhmän maastopyöräilijöitä jotka kuitenkin suuntasivat eri kohteeseen kuin me. Muitakin "hulluja" oli säästä huolimatta liikenteessä. Tiesin, lukemieni matkakertomusten perusteella, Pfunderer jochin nousun olevan vaativa ja sen saimme myös omakohtaisesti kokea. Vaativuus johtuu siitä että nousu on jyrkkä alusta loppuun. Alkumatkasta tie on sen verran tasapintainen että se on ajettavissa 20. prosentin jyrkkyydestä huolimatta, mutta irtosora lisääntyy mitä korkeammalle mennään ja jossain vaiheessa vahvinkin pyöräilijä siirtyy väistämättä jalkamieheksi. Ylhäälläkin oli toki pätkiä jotka pystyi ajamaan, mutta loppuosa on pääosin käveltävä. Solan pohjoisrinteellä on noin hehtaarin kokoinen lumikenttä joka ei ilmeisestikään sula koko kesänä. Ylhäällä vastatuuli oli kova ja puimme taas yllemme kaikki mukana olevat vaatteet. Solan eteläpuolella aukeaa laaja loivasti viettävä rinne. Siellä täällä pilkotti ruohotupsuja. Muuta kasvillisuutta ei esiintynyt. Maisema oli kaikessa karuudessaan erittäin kaunis. Polku mutkitteli alaspäin sorakentän muotoja seuraten. Kasvillisuuden vähyyden ansiosta polku näkyi selvänä vanana. Sora oli hienojakoista ja reitti oli alussa erittäin nautittavaa ajettavaa. Noin 2250. metrin korkeudessa alkoi jyrkempi rinne ja polku jatkui serpentiininä alaspäin. Polulla oli runsaasti irtokiviä mikä teki ajamisen haastavaksi. Rinne tasoittui noin 2000 metrin korkeudessa, hieman ennen Weitenberg Almin kesäkarjatilaa. Karjatilan jälkeen reitti jatkui soratietä pitkin. Dunissa alkoi asvaltti ja vauhti oli välillä hulppea.
Ennen Vintliä pidimme pienen ruokatauon ja riisuimme "talvivarusteet". Lämpötila hätytteli jo hellelukemia päästyämme Mühlbachiin. Päätimme jättää reittiin suunnitellut poukkoilut pois Mühlbachin ja Brixenin välillä, jotta saisimme vähän kurottua aikataulua kiinni. Seurasimme Brixeniä kohti osoittavia pyörätie-viitoituksia jotka kuitenkin aiheuttivat ärsyttävän ylimääräisen koukkauksen Aican kylän kautta. Lopulta pääsimme kuitenkin Brixeniin. Ajoimme keskustan läpi joen vartta seuraavaa pyörätietä pitkin Albesiin, missä kävimme kaupassa. Ruokavarastoja oli hyvä täyttää ennen päivän viimeistä pitkää nousua Passo delle Erbeen(1750m).
Laskimme postikorttimaisemia ihaillen viimeiset pätkät Santa Maddalenan kylää kohti. Majoituspaikan löytäminen osoittautui haastavaksi, sillä St Maddalenan kirkossa vietettyjen häiden johdosta hotellit olivat täynnä häävieraita. Erään hotellin avuliaan vastaanottovirkailijan suorittaman puhelinsoittorumban jälkeen huone löytyi Gastahaus Soniasta. Palvelu oli ylenpalttista. Suihkun ja vaatteiden vaihdon jälkeen majatalon isäntä kävi viemässä meidät muutaman kilometrin päässä sijaitsevaan ravintolaan syömään. Ravintolan isäntä puolestaan kävi tuomassa meidät takaisin. Tätä voisi jo kutsua palveluksi! Saapuessamme takaisin majataloon, eräs saksalaisryhmä oli juuri asettumassa taloon otsalamppujen varassa, vesisateen saattelemina. He olivat ajaneet yli 100km:n päiväetapin. En tosin tullut kysyneeksi noususummaa, mutta väsyneiltä he näyttivät. Meidän osalta päivän saldo oli 2700 metriä nousua ja matkaa kertyi 65 kilometriä. Yöuni maistui...
Viidennen ajopäivän aamuna satoi vielä vettä. Edellisiltana saapuneen saksalaisryhmän jäsen tiedusteli päivän suunnitelmiamme. Kerroimme ettemme tiedä tarkasti, vaan etenemme olosuhteiden sallimissa rajoissa. Saksalaiset aikoivat pitää lyhyemmän ajopäivän. Puimme yllemme sadevarusteet ja suuntasimme kulkumme kohti Gschnagenhardt-hütteä. Vettä sateli koko aamupäivän, mutta nousussa se ei haitannut. Kuumahan siinä tuli silti. Brogleshüttellä täydensimme vesivarastojamme ja kiipesimme viimeiset nousumetrit Broglessatteliin(n. 2130m). Sää alkoi seljetä ja saimme ihailla mahtavia maisemia reitin edetessä etelärinnettä pitkin, korkeuskäyriä seuraten. Laskimme alas St Ulrichiin, Val Gardenaan (n. 1220m). Yritimme löytää urheiluliikkeen josta voisimme ostaa lämpimämmät hanskat, mutta turhaan. Sopivan ruokapaikan löytäminenkin tuntui vaikealta. Kaikki paikat olivat täynnä turisteja, joten jatkoimme matkaa. Ylitimme laakson pohjaa pitkin virtaavan joen ja reitti alkoi nousta kohti Alpe di Siusia (n 1850m). Hotel Saltriassa kävimme syömässä paninit, kun ei ollut tarjolla muutakaan. Alpe di Siusin jälkeen piti ajaa jonkun matkaa tietä pitkin kunnes reitti erkani yleiseltä tieltä. Bagni di Razzesin (n. 1150m) suuntaan kulkeva polku oli ehkä koko matkan hienoin osuus. Nopea polku kulki mahtavassa kuusimetsässä mutkitellen loivasti alaspäin. Lasku tasoittui ennen Umesia (930m), ja välillä mentiin vähän ylöspäin ja välillä alaspäin. Umesista yritimme löytää kaupan, mutta emme sellaista löytäneen. Teimme pienen reittimuutoksen ja asetimme tavoitteeksemme saavuttaa Schönblickin majatalo n. (1190m) siinä toivossa että siellä olisi tarjolla ruokaa ja majoitusta. Majoitusta ei kuitenkaan ollut tarjolla, joten meidän piti jatkaa vielä eteenpäin Tiersiin. Ehdimme Tiersiin(1030m) juuri ennen kaupan sulkemisaikaa (klo 19), joten ehdimme saada hieman evästä pahimpaan nälkään. Majoittauduimme hotelliin ja sovimme samalla syövämme illallisen. Aikataulu oli hieman tiukka, mutta ehdimme käydä suihkussa ennen illallista. Nousua tuli 2600 metriä ja matkaa 75 kilometriä.
Kuudes ajopäivä valkeni viileänä mutta kirkkaana. Aamupala oli tuttuun tapaan kello 7.30. Lähdimme ajelemaan tietä pitkin San Ciprianoon, mistä lähti metsätie nousemaan kohti passo Nigraa (n. 1670 m). Metsätietä noustiin kuutisensataa metriä ennen kuin tuli asvalttitie vastaan. Siitä piti nousta vielä sata metriä ennen kuin reitti alkoi viettää kohti Lago del Carezzaa (n. 1500 m). Teimme pienen reittimuutoksen ja oikaisimme niittyjen poikki. Pysähdyimme hetkeksi Moseralmissa. Lago del Carezzan jälkeen seurasimme pyöräilyreittiä Obereggeniin. Pienen evästauon jälkeen jatkoimme kiipeämistä Obereggenin hiihtohissien yläasemia kohti. Muutimme hieman reittisuunnitelmia ja jatkoimme kiipeämistä Passo Pampeagoon (n. 2000 m). Jatkoimme tietä pitkin alas Pampeagoon mistä osasimme etsiä kulkusuunnassa joen vasemmalla puolella kulkevaa polkua. Polun löytäminen ei sinänsä ollut vaikeaa, mutta sitä ei ollut juurikaan merkitty tienviitoin. Kun polku löytyi, sen seuraaminen oli helppoa. Se olikin eräs matkan mieleenpainuvin elämys. Se oli juuri sellinen miksi polun niissä maisemissa voi kuvitella. Se seurasi maaston muotoja sekä korkeus- että sivusuunnassa ja oli selvästikin syntynyt käytön seurauksena eikä koneen taikka lapion avulla. Polkua jatkui seitsemisen kilometriä, ja olisi saattanut jatkua vielä pidemmällekin, mutta Stavassa meidän oli siirryttävä laakson toiselle puolelle. Metsätietä pitkin ajoimme kohti Cavaleseä. Matkan varrella piti pysähtyä jarrupaloja vaihtamaan. Pysähdys oli varmaan paikallaan, sillä kolme neljäsosaa porukasta taisi vaihtaa jarrupalat samalla kertaa. Cavalesessä pidimme pikaisen palaverin jatkosuunnitelmista. Tulimme siihen lopputulokseen että oli liian aikaista keskeyttää ajopäivä Val di Fiemmeen. Oli kuitenkin rohkeutta vaativa päätös lähteä nousemaan Molina di Fiemmestä(810m) kohti Passo Manghenia(2042m) ja tiesimme aikataulun käyvän tiukaksi. Passo Manghenin nousu on kuitenkin sopivan jyrkkä ajettavaksi ja pystyimme pitämään yllä hyvää nousuvauhtia. Ylhäällä meidät yllätti rankka sadekuuro. Ehdin Emilin kanssa juuri sisätiloihin Passo Manghenissa sijaitsevaan majataloon ennen rankkasadetta, mutta molemmat Janit ehtivät kastua. Sade lakkasi melko nopeasti ja pääsimme jatkamaan matkaa. Emil vannoi ettei polkisi kertaakaan ennen kuin päästäisiin alas ja taisi jopa onnistua siinä. Laskua riitti aina 2042. metristä n. 620. metriin. Nopeusmittari näytti enimmillään 72. kilometrin tuntivauhtia. Laskut taittuvat valitettavan nopeasti nousuihin verrattuna. Majoituspaikan löytäminen Telvestä osoittautui yllättävän haastavaksi tehtäväksi. Hetken etsiskelyn jälkeen päätimme kysyä torin laidassa istuvalta pariskunnalta neuvoa. Lopputulos oli se että isäntä haki auton tallista ja lähti näyttämään meille lähimmän majatalon. Onneksemme paikasta löytyi kaksi kahden hengen huonetta ja alakerrasta vielä ravintola josta saimme illallisen. Päivän saldo oli 2850 metriä nousua ja matkaa kertyi lähes 90 kilometriä.
Seitsemäs ajopäivä ei oikein tahtonut valjeta. Meni kauan aikaa ennen kuin tajusin että joku koputtaa ovea. Jan oli herännyt ajoissa ja ilmoitti aamupalan olevan katettuna pihalla. Edellisen päivän rasitus todellakin tuntui - sen verran syvästä tajuttomuustilasta heräsin että oksat pois. Viileässä ilmassa syöty aamupala virkisti mieltä ja ruumista siinä määrin että pyörällä ajaminenkin alkoi tuntua realistiselta vaihtoehdolta. Telvestä ajoimme laaksoa pitkin Levicoon (430m) mistä alkoi päivän ensimmäinen nousu kohti Monte Roveren etelärinnettä (1370m).
Laskimme Slagenaufin, Bertoldin, Lanzinon ja Virtin kylien läpi polkuja seuraten. Oikean polun löytäminen osoittautui kuitenkin liian vaativaksi tehtäväksi, koska polkuja ja metsäautoteitä risteili pitkin ja poikin. Tienviittoihin ei ollut luottamista, koska ne osoittivat milloin mihinkin eikä niitä välttämättä ollut joka risteyksessä - olimme ITALIASSA! Virtissä loppui kärsivällisyys ja ajoimme ensin Carbonareen(1070m). Pidimme vähän pidemmän evästauon kylän keskustassa ja punnitsimme vaihtoehtoja. Ehdotin tiesiirtymää Roveretoon, jotta nallit riitäisivät vielä seuraavan harjanteen ylittämiseen ennen Gardajärveä. Ehdotusta kannatettiin ja lähdimme nousemaan yleistä tietä pitkin kohti passo Sommoa (1341m). Nautittuamme solassa sijaitsevan kahvilan antimista lähdimme laskemaan kohti Trenton laaksoa. Vauhti oli jälleen hulppea ja tuntui että matka taittui alta aikayksikön.
Laakson pohjalla lähdimme polkemaan kohti Roveretoa, missä ylitimme joen (170m). Taas kerran matka jatkui ylämäkeen ja sitä jatkui loputtoman tuntuisesti. Olin onnistunut löytämään koko matkan jyrkimmän nousun ylös Monte Stivolle.
Lopulta saavutimme lähes 1300. metrin korkeudessa sijaitsevan lakipisteen. Muutimme reittiä siten ettei meidän enää siinä vaiheessa tarvitsisi laskea mäkeä noustaksemme taas ylös. Seurasimme korkeuskäyriä Santa Barbaraan, missä olikin oikeastaan koko matkan kulminaatiopiste, sillä siitä ei ollut edessä muuta kuin alamäki Torboleen. Seurasimme Santa Barbarasta reittiä 637 kohti laaksoa. Reitti olikin melkoista DH-rymistelyä ja vauhtia oli välillä enemmän kuin EU-direktiivit sallivat. Ainakin pyöräni takaiskunvaimennin oli sitä mieltä että direktiivit ylittyivät, sillä se sanoi sopimuksen irti viimeisessä laskussa. Kaikki öljyt tuli säätöruuvin kautta ulos ja iskunvaimennus loppui siihen. Voidaan siis sanoa että iskunvaimentimen osalta kaikki meni tasan. Ajoimme Arcosta jokea pitkin Torboleen ja vilvoittelimme jäseniämme vedessä ennen kuin hakeuduimme ennalta varattuun majapaikkaan - Al Rusticoon. Matka oli päättynyt.
Viimeisen ajopäivän saldo oli 2400 metriä nousua ja matkaa kertyi 108 kilometriä. Koko reissun saldo oli 509 kilometriä ja 17400 metriä nousua. Uskomaton reissu!
