Kauden tapahtumat tähän mennessä...

Kelien osalta tämä vuosi on ollut aivan huippu. Talvi joka ei tullut ollenkaan, mahdollisti pyöräilyn koko alkuvuoden ajan. Kevät tuli suhteellisen aikaisin mutta kesäkuu oli sitten "kylmä ja vähäluminen". 

Kesäkuun alussa osallistuin Mika Hahtokarin jo kahdettatoista kertaa järjestämään MtbSeikkailuun ryhmän kakkoskartturina. Ajoimme viiden päivän aikana Ilomantsista Lentiiraan ja matkaa kertyi noin 450 km. Kelit olivat vaihtelevat, mutta sekaan mahtui kuitenkin myös päiviä, jolloin pärjäsi lyhyillä ajovaatteilla. 

Tahko-MTB oli tietysti pakko ajaa, kun kuulun niihin noin kymmeneen henkilöön, jotka ovat osallistuneet joka vuosi niin kauan kuin TahkoMTB on järjestetty. Ajoin 120km:n matkan ensimmäistä kertaa FatBikella, ja se tietysti verotti vauhtia jonkin verran. Plussana kuitenkin se että pystyi ajamaan sellaisiakin nousuja joita ei olisi millään aiakaisemmin uskonut pystyvänsä. Myös kummityttöni ja kolme lapsistani osallistuivat tällä kertaa TahkoMTB:hen. Saa nähdä montako perheenjäsentä saan mukaani ensi vuonna.

Heinäkuussa tuli sitten se varsinainen kesä isolla k:lla - tai pitäisi varmaan sanoa että isolla C:llä, koska lämpötilat liikkuivat kolmenkymmenen celsiusasteen tuntumassa yli kuukauden ajan. Minua korkeat lämpötilat ei haittaa. Pystyn hyvinkin ajamaan lenkkiä yli kolmenkymmenen asteen lämpötiloissa, mutta vettä kuluu ihan eri tavalla.

Elokuun toisena päivänä oli vuorossa omalta osaltani toinen SyöteMTB. Ilmoittauduin alun perin kuudenkymmenen kilometrin matkalle, mutta tuttavani yllyttämänä vaihdoin matkan sataankahteenkymmeneen. Kai sekin olisi mennyt läpi, mutta matka keskeytyi 47 km:n kohdalla välinerikkoon. FatBikesta katkesi nimittäin etuhaarukka. Minua ei niin paljon jäänyt harmittamaan se, etten pystynyt ajamaan kahta kierrosta, kuin se etten saanut ajaa sitä ensimmäistä kierrosta loppuun asti. No, tulipa hyvä syy yrittää ensi vuonna uudestaan!

FatBikeen on tilattu jo osat uuteen etuhaarukkaan. SyöteMTB:n piti kuitenkin olla viimeinen FatBike-ajelu ennen tulevaa Alppien ylitystä, jotta ehdin taas tottua täysjoustopyörällä ajamiseen. Pyörä piti päivittää kiinalaisilla hiilikuituvanteilla, koska pari vuotta käyttämäni Stan´s NoTubes PodiumMMX-vanteet ovat osoittautuneet niin epäluotettaviksi.

Alppien ylitystä odotetaan nyt innolla. Ryhmän koostumus on vielä vähän epäselvä, koska yksi jäsenistä loukkasi itsensä muutama päivä sitten ja hänen lähtö on vielä epäselvä. Eiköhän tämä kuitenkin tästä...

Alpit kutsuu...

Ensi kesän Alppien ylitys alkaa muotoutua. Lähtö tapahtuu torstaina 28 elokuuta Karlsruhesta. Minä, Emil ja Pekka matkustetaan paikan päälle jo keskiviikkona ja aikaa pitäisi olla jopa yhteislenkillä käymiseen Karlsruhen paikallisen mtb-kerhon kanssa. Saa nähdä missä kunnossa sitä on seuraavana päivänä, kun muu porukka tulee ja pitäisi lähteä polkemaan?

Ensimmäinen ja toinen ajopäivä kuluu Schwartzwaldin metsissä. Ensimmäisen päivän päätteeksi olisi tarkoitus olla Freudenstadtissa ja toisen päivän päätteksi Bonndorfissa. Matkassa mitattuna päivät on pitkiä, mutta nousujen ei pitäisi olla vielä niin vaativia. Kolmantena päivänä tähtäimenä on jo Wattwil Sveitsin puolella. Siinä vaiheessa mäet alkaa jo näyttää Alpeilta. Neljännen päivän päätteksi olisi tarkoitus olla Liechtensteinin puolella, Malbun-nimisessä pikkukylässä. Kylä sijaitsee noin 1600 metrin korkeudella, joten majoituksen suhteen valinnanvara saattaa olla suppea. Viidennen ajopäivän reitti kulkee Montafon-laakson perukalla sijaitsevaan Parteneniin. Siinä vaiheessa ollaan jo Itävallassa. Kuudentena ajopäivänä ylitetään reitin korkein sola - Fimberpass 2608m. Päivän päätteksi olisi tarkoitus olla taas Sveitsissä, Scuol-nimisessä pikkukaupungissa. Seitsemäntenä päivänä matka jatkuu pitkällä nousulla 1200 metristä 2400 metriin - Funtana da S-charl solaan. Muutaman pienemmän ja isomman nousun ja laskun sekä san Giacomo-järven jälkeen päivän määränpää, Livigno pitäisi olla saavutettuna. Livigno sijaitsee jo Italian puolella. Kahdeksantena päivänä ylitämme Bernina-solan ja jatkamme Valtellina-laaksoon josta noustaan vielä Dordona-solan kautta Foppoloon. Ainakin noususumman perusteella tästä tulee raskas päivä. Tässä vaiheessa se ylimääräinen ajopäivä saattaa viimeistään tulla käyttöön. Yhdeksäs päivä sisältää useamman pienemmän nousun ja laskun ja päättyy Valtortaan. Kymmenes päivä on viimeinen vuoristopäivä ja sisältää sekin useita pienempiä nousuja ja laskuja - etenkin laskuja. Päivän päätteksi meidän pitäisi olla Leccossa enään 200 m korkeudessa. Viimeisenä ajopäivänä on sitten jäljellä enään tasamaaosuus Leccosta Milanoon. Kontrasti vuoriston rauhaan on tavannut olla järkyttävä. Saa nähdä miten käy.

Uusi kausi ja uudet kujeet

Uudesta ajokaudesta ei oikeastaan voi puhua, koska edellinen ei koskaan loppunut. Johonkin täytyy kuitenkin vetää viiva, ja tällä kertaa se olisi ehkä selkein vetää vanhan ja uuden kujeen väliin. Se uusi kuje on välineen vaihto Fat Bikeen. Olen haaveillut läskirengaspyörästä siitä asti kun ne tulivat markkinoille. Ajatuksena on tietysti koko ajan siintänyt se, että voisin ajaa moottorikelkkareittejä pitkin läpi talven. Tänä vuonna talvea ei tullut, joten ei haitannut vaikka läskirengaspyörän valmistuminen venyi maaliskuun puolivälin tienoille. Elän siinä toivossa että kunnon talvia on luvassa jatkossa. Moottorikelkkareittejä pitkin on ajettu aina, mutta runsaan lumentulon aikaan tavallisella maastopyörällä ei ole päässyt mihinkään. Vasta kevättalvella, ensimmäisten suojakelien jälkeen, reitit on ollut ajettavissa. 

Paksukumipyöriä saa toki ostaa valmiinakin, mutta meikäläistä kiehtoo myös värkkääminen, joten pakko mennä vaikeimman kautta. Suunnittelin rungon syksyllä 2013 ja kun vuodenvaihteessa sain harrasteautoni myytyä, autotalliin tuli tilaa ja lompakkoon täytettä, pääsin toteuttamaan haaveeni. Minulla oli värimaailma selvillä jo aikaisessa vaiheessa. Aika "kansallismielinen" siitä tuli ja osat piti haalia ympäri euroopan että sain kaikki oikean värisinä. Netistä löytyy onneksi aika kattavat tiedot osien mitoituksista, mutta Fat Bike on sen verran erikoinen mitoituksiltaan että kohtasin kaikenlaisia ongelmia. Eräs keskeisin ongelma oli takahaarukan alaputkien mahduttaminen etuhammasrattaiden ja takarenkaan väliin. Yksi osa tätä ongelmaa on se, ettei fat bikeen tarkoitettuja takahaarukan alaputkia toistaiseksi löydy. Päädyin käyttämään Dedacchiain 29 alaputkia, mutta olisin toivonut että ne olisivat olleet vähän eri tavalla muotoillut. 

Lopputulos on kuitenkin mielenkiintoinen. Pyörällä on painoa aika tarkalleen 15 kiloa, mikä on paljon kun on tottunut noin kymmenen kilon painoiseen pyörään. Varsinkin pyörivän massan paljous aiheutti alussa ongelmia, mutta nyt kun olen ajanut pyörällä yli 600 kilometriä, se alkaa pikkuhiljaa tuntumaan omalta. Vaikkei pyörää vielä päässytkään lumella testaamaan, olen todennut että kantavuus on "poikaa" myös pehmeillä kevätpoluilla. Siinä missä tavallinen maastopyörä uppoaa napoja myöten alustaan ja ajoneuvo muuttuu maamerkiksi, läskipyörän kuljettaja näkee vain "ohituskaistan".

Ainakin toistaiseksi olen asennoitunut niin että ajan Tahko MTB:n paksukumipyörällä. Kaikkea on tähän mennessä tullut kokeiltua Tahkolla, joten kokeillaan nyt tätäkin.

Transalp 2013

Saavuimme Bayrischzelliin noin kello noin puoli neljältä torstaina 29. elokuuta. Matka Suomesta Eteläsaksaan oli siinä vaiheessa kestänyt jo yli kymmenen tuntia, mutta pyörän selkään oli päästävä.

Bayrischzell 29.8.2013

Ensimmäinen tehtävä oli löytää kauppa josta saisimme hankittua eväät loppupäivän tarpeisiin. Sellainen löytyikin pienen haeskelun jälkeen.  Ensimmäinen ateria nautittiin kaupan edessä, jonka jälkeen pääsimme matkaan. Kokka suunnattiin kohti Ursprungpassia ja Itävallan rajaa. Suunnittelemamme reitti kulki tien tuntumassa laakson pohjaa pitkin. Reitin varrella huomasi että tulvaveden aiheuttamia vaurioita oli jouduttu korjaamaan monessa kohtaa. Onneksi nyt oli kuitenkin kuivaa. Noin kahdeksan kilometrin jälkeen Itävallan raja tuli vastaan, joskin sitä tuskin huomasi käytännössä. Siitä oli kyllä maininta että siirryimme Itävallan puolelle, mutta se olikin ainut merkki tapahtuneesta. Ylämäen muuttuminen alamäeksi ja siirtyminen asvaltille oli merkittävämpi muutos. Sitä ei kuitenkaan kestänyt kuin kilometrin verran kun käännyimme pois asvaltilta ja aloimme taas nousta Läng-laaksoon.

Evästauko Ursprunpass:n jälkeen

Sieltä matka jatkui Hasatalin kautta Innlaakson pohjoisrinteelle. Päivän korkein kohta oli runsaan 1200 metrin korkeudessa ennen kuin lasku kohti Embachia ja Angerbergiä alkoi. Angerbergin ja Inn-joen välissä oli muutama polunpätkä joiden löytäminen luonnossa tuotti enemmän haasteita kuin niiden löytäminen kartta-aineistosta. Hienoja polkuja joka tapauksessa. Inn-joen toisella puolella sijaitsevassa Wörglissä kävimme kaupassa seuraavan päivän tarpeiden täyttämiseksi. Ruokaa kun ei kannata kantaa repussa kovin pitkän ajan tarpeisiin. Olimme suunnitelleet yöpyvämme Wörglissä, mutta koska kello ei ollut vielä paljoakaan, jatkoimme vähän matkaa kohti Brixen-laaksoa. Pienestä kylähotellista saimme huoneet kuuden henkilön tarpeisiin. Illallinen ja aamupala kuului hintaan.

Aamupalaa odotellessa 30.8.2013

Pekka Filzenscharten kohdalla

Toisen ajopäivän aamu valkeni taas pilvettömänä. Majoituspaikka sijaitsi länsirinteellä, joten aamuaurinko oli seuranamme jo ennen aamupalaa. Viileä aamuilma teki ajamisen helpoksi kun suuntasimme kohti Hopfgartenia. Kylän jälkeen käännyimme tieltä oikealle Windau-laaksoon. Reitin varrella pysähdyimme täyttämään vesipullot ja syömään hieman evästä. Tie muuttui sorapintaiseksi ja loppunousu Filtzenscharten solaan oli jo paikoin todella jyrkkä. Ennen solan ylitystä pysähdyimme syömään eväitä ja täyttämään vesipullomme. Jan H:lla oli ongelmia kramppien kanssa, ja se tietysti vähän huolestutti.Solan läpi johti vain pieni kivinen polku, jolla pyörää joutui jo ensimmäistä kertaa kantamaan. Polkuosuus oli kuitenkin lyhyt ja toisella puolella harjannetta matka jatkui taas soratietä pitkin. Pidimme tauon Sonntagsalm-nimisellä majatalolla, ennen kuin jatkoimme kohti Pintzgau-laaksoa. Tie-ajelu alkoi jo vähän kyllästyttämään, joten kuin löysimme hyvän näköisen polun ennen Rechteggiä, päätimme kokeilla. Ratkaisu osoittautui kyllä hieman yltiöoptimistiseksi. Lasku alas pienen laakson pohjalle oli kyllä vaativa, mutta pääasiassa ajettavissa, mutta se mitä emme olleet osanneet ottaa huomioon oli se että polku nousikin sitten ylös vastakkaista rinnettä. Siinä sitten tunkattiin pyöriä ylös nokka maata viistäen. Lopulta maa kääntyi taas kutakuinkin vaakatasoon ja polku muuttui soratieksi.

Juha laskemassa Filzenschartessa

Laskimme tietä pitkin alas Pintzgau-laaksoon ja jatkoimme pyörätietä pitkin kohti Krimmliä. Lahnissa kävimme kaupasta hakemassa seuraavan päivän tarpeisiin evästä, koska tiesimme ettei kauppoja välttämättä hetkeen löytyisi. Krimmlissä pörätieltä oli pakko siirtyä laakson päätielle vähäksi aikaa. Liikenteen seassa ajaminen on aina yhtä ärsyttävää ja pelottavaa, kun rekat ja yli-innokkaat moottoripyöräilijät viilistävät korvan vierestä. Pari serpenttiinimutkaa noustuamme saimme kääntyä pois päätieltä. Noustessamme Krimmler Aachen-laaksoon Krimmlin vesiputoukset näkyivät kaikessa komeudessaan etuvasemmalla. Krimmlin vesiputoukset ovat euroopan korkeimmat, pudotuskorkeuden ollessa 380 metriä. Pääputouksia on kolme kappaletta, joista ylimmäisen ja keskimmäisen välistä reittimme kulki.

 

Tommy ylittämässä jokea Krimmlissä

Ylitimme joen ja nousu jatkui. Ennen kuin laakson pohja tasoittui jouduimme kulkemaan pimeän tunnelin läpi. Se oli vähän pelottava kokemus, kun ei laiskuuttaan viitsinyt ottaa taskulamppua esille, vaan ajatteli että kun vain suunnistaa kohti tunnelin toisessa päässä näkyvää valoa, kaikki menee helposti. Tunnelin keskellä oli kuitenkin pieni mutka ja ihmisiä tuli vastaan, joten siinä sitten väisteltiin sokkona sekä vastaantulijoita että tunnelin seinää. Tunnelin jälkeen nousu tasoittui ja oli hieman hämmentävää, kun jyrkän nousun jälkeen laakson pohjaa pitkin ajaminen tuntui alamäeltä vaikka vesi virtasi vastakkaiseen suuntaan viereisessä joessa. Oli perjantai, keli oli kuin morsian ja ihmisiä todella paljon liikkeellä. Tuntui että jokainen vastaantulija tervehti eri sanoin ja oli vaikea tietää mitä pitäisi vastata, kunnes Pekka luovutti ja alkoi sanoa "TERVE!" kaikille vastaantulijoille. Se helpotti :) Olimme poikkeuksellisesti varanneet majoituksen etukäteen Krimmler Tauernhausista, koska tiesimme että olisi viikonloppu edessä. Se osoittautuikin viisaaksi ratkaisuksi, koska majatalo oli ihan täynnä. Nettisivun ja ensivaikutelman perusteella paikka vaikutti viihtyisältä. Perillä selvisi että suihkussakäyntikin maksoi 3€/5min. Hieman rahastuksen makua koko touhussa. 

Seuraavana aamuna aamupala tarjoiltiin poikkeuksellisesti jo kello seitsemältä. Olimme tikkana pystyssä, mutta aamupala hieman aikataulusta myöhässä. Ei kuitenkaan niin että se olisi haitannut. Aamupalan jälkeen vaihdoimme ajovaatteet päälle, maksoimme majoituksen ja lähdimme matkaan. Krimmler Tauernhaus sijaitsee 1630 metrin korkeudessa, josta oli vielä aika tarkasti tuhat metriä nousua Krimmler Tauernpassiin. 

Tauko matkalla Krimmler Tauernpassiin

Alppien pääharjanne kulkee Italian pohjoisrajaa pitkin ja sen ylittämiseen pyörän kanssa ei ole kovin monta järkevää ratkaisua - ajettavuudesta nyt puhumattakaan. Jouduimme taluttamaan kautta kantamaan pyöriä suurimman osan viimeisistä 500 nousumetristä. Reitti ei olisi ollut kuin osittain ajettavissa toiseenkaan suuntaan. Sen verran vaativaa oli maasto. Loistavan kelin ansiosta, näkymät oli huikeat 2634 metrin korkeudesta katsottuina. Jan B. löysi harjanteella sijaitsevasta tuulensuojasta joltakin unohtuneen lakin, jonka todettiin sopivan kuin nakutettu. Jan jätti sen kuitenkin jälkeensä, mikä mahtaa harmittaa vieläkin :) 

Jan löysi hatun Tauernpassissta

Harjanteen eteläpuoli on Italian puolella. En tiedä onko sillä mitään osuutta asiaan, mutta etelärinteellä reitti oli ihan eri luonteinen. Reitti oli metristä puoleentoista leveä ja pääasiassa kivetty, joten ajaminenkin onnistui, muutamaa liian tiukkaa mutkaa lukuun ottamatta. Kivistä ladotut poikittaiset vesiurat aiheuttivat hieman haastetta. Ura oli usein turhan leveä ja renkaita joutui varomaan. Oberer Tauer Almissa pidettiin tauko. Tauon lopussa laaksosta saapui saksalaisporukka maastopyörillä. Juttelimme heidän kanssaan hetken ja heitä tietysti kiinnosti mistä olemme, ja minkälaista reissua ollaan tekemässä. Oli hauska huomata kuinka suurta kunnioitusta reittimme pituus sai aikaan. Se toistui joka kerta matkan aikana, kun keskustelimme muiden pyöräilijöiden kanssa. Saksalaiset halusivat tietää onko harjanteen toinen puoli ajettavissa. 

Tommy ja näköala Tauernpassissa

Jouduimme toteamaan että vaivoin jos ollenkaan. Jatkoimme matkaa Arn-laakson pohjalle jossa alkoi 25km pitkä siirtymä Brunicoon. Löysimme muutaman hyvän polun, joten maantietä pitkin ei tarvinnut ajaa koko matkaa. Oli lauantai ja Kokkolassa vietettiin samaan aikaan venetsialaisia. Se tiedossa oli mukava huomata että Campo Turesissakin oli jotkut sadonkorjuupippalot menossa. Ei osallistuttu vaikka siitä vitsailtiinkin. Lederhosenit oli unohtuneet kotiin...

Ennen Brunicoa ajoimme käytännössä katsottuna tasamaalla ja vuorovedolla reipasta vauhtia. Ohitimme jonkun paikallisen harrastajan jolla kilpailuvietti heti heräsi ja ennen Brunicoa hänen piti saada näyttää kaapin paikan. Meillä oli sille päivälle vielä yksi 1400 metrin nousu edessä, joten ei lähdetty kisaamaan. Brunicon keskustassa olimme tietysti sen verran eksyneen näköisiä että toinen paikallinen maastopyöräilijä tarjosi meille apuaan. Hän ohjasi meidän pois keskustasta, Kronplatz-laskettelukeskuksen suuntaan vieville poluille. Kaupassa olisi ollut tarvetta käydä, mutta tapamme mukaan olimme liikkeellä juuri siestan aikaan. Kaupassa käynti sai siis odottaa ja ajoimme ensin hyvin jyrkkää nousua pois Brunicon keskustasta ja sitten metsän ja peltoaukeiden läpi Risconeen, jossa pidimme tauon. Emme jaksaneet odottaa kaupan aukeamista, vaan päätimme säästää kauppareissun San Vigilioon. Se oli tietysti pieni riskinotto, kun seuraava päivä oli sunnuntai. Nousu ylös Kronplatziin oli pääosin loivaa soratietä, mutta kuumuus lisäsi haastetta. Tarkoituksenamme ei ollut nousta aivan Kronplatzin huipulle, vaan ajaa rinteen kaakkoispuolta korkeuskäyriä seuraten Furkelpassiin. Saavuimme Juhan kanssa hieman Jan B:n jälkeen kohtaan missä kestopäällyste loppui ja katsoin navigaattorista että reittisuunnitelman mukaan laskisimme seuraavaksi parisataa metriä alas noustaksemme jyrkkää rinnettä pitkin takaisin samaan korkeuteen. Karttapohjan mukaan korkeuskäyriä pitkin meni polku samaan paikaan. Ainoa ongelma oli että karttapohjan mukaan välistä puuttui parinsadan metrin pätkä polkua. Jäimme odottamaan Jan H:ta, Pekkaa ja Tommya. Pidimme samalla mielestämme hyvin ansaitun neteytystauon. Pienen neuvonpidon jälkeen päätimme tehdä ehdottamani muutos reittiin. Aivan kuten olin ounastellutkin, karttamateriaalista puuttuva polunpätkä, oli kuitenkin todellisuudessa olemassa. Jan B. soitti ja kysyi missä olemme. Hän kertoi olevansa kohdassa missä reitti lähtee alaspäin kohti Furkelpassia. Sovimme että hän odottaa hetken, koska olisimme juuri saapumassa samaan paikaan. Reittimuutoksemme osoittautui oikeaksi ratkaisuksi. Valitsemamme reitti oli ajettavissa, kun taas Jan B:n noudattama alkuperäinen reittisuunnitelma oli sisältänyt parin sadan metrin tunkkausosuuden. Furkelpassin jälkeen laskimme tietä pitkin San Vigilio di Marebbeen. Vuonna 2010 tekemämme Alppien ylityksen yhteydessä olimme yöpyneet Hotel Al Planissa, San Vigiliossa. Viihdyimme silloin sen verran hyvin että päätimme kokeilla onneamme saman Hotellin kanssa tälläkin kertaa. Nyt vedimme lyhyemmän korren, sillä hotelli oli täynnä. Palvelu kuitenkin pelasi ja vastaanottovirkailija soitti naapurihotelliin josta meille löytyi tilaa. Ruokailu hoitui paikallisessa ravintolassa ja tilatessamme ravintolan hienoimman illallisen, saimme todella miehekkään ja herkullisen lihavalikoiman eteemme. Hinta oli kuudelta henkilöltä samaa luokkaa kuin vastaava yhden henkilön illallinen Suomessa.

Matkalla kohti Pederu-hutteä

Jan Ponte Alton kanjonin reunalla

Aamulla lähdimme polkemaan laaksoa pitkin kohti Pederuhutteä. Olimme ajaneet samaa reittiä vuonna 2010, joten tiesimme että meidän kannattaa seurata tien suuntaan kulkevaa polkua. Se oli paljon mukavampi ja kauniimpi. Pederuhutteltä reittimme poikkesi vuoden 2010 reitistä, kun lähdimme nousemaan sementtipintaista serpenttiiniä kohti rifugio Fodaraa. Nousu oli tautisen jyrkkä ja kaikki paitsi Pekka joutuivat jossain vaiheessa nöyrtymään tunkkaamaan. Rifugio Fodarassa pidettiin nesteytystauko enne kuin jatkoimme kohti val Salataa. Rifugio Ra´ Stuan jälkeen poikkesimme tieltä vaellusreitille. Vastaan tulleet vaeltajat pudistivat päitään ja totesivat yhteen ääneen että "very difficult". No - olihan se... Paikoin joutui itsesuojeluvaiston pakottamana jalkautumaan, mutta hetken kuluttua reitti muuttui pääosin ajettavaksi. Rio Fanesin kohdalla käännyimme joen yläjuoksua kohti ja reitti alkoi taas nousta. Ponte Alton kanjonin kohdalla oli pakko pysähtyä ihailemaan maisemia. Ihmisiä oli liikkeellä runsain määrin, koska oli sunnuntai. Ihmismäärä harveni kun lähestyimme Col Rosan ja Tofana di Dentron välistä solaa reittiä 408 pitkin. Solasta jatkoimme korkeuskäyriä seuraavaa maisemareittiä 409 kohti Cortina di Ampezzoa.

Cortina di Ampezzo näkyvissä

Reittisuunnitelman mukaan meidän oli tarkoitus käydä Cortinassa ja nousta sieltä Cinque Torriin. Helpotimme päivän urakkaa hieman oikaisemalla korkeuskäyriä seuraten tielle SS48 ja sieltä Cinque Torriin johtavalle tielle. Rifugio Cinque Torrissa pidimme tauon. Nousu jatkui vielä kolmisensataa metriä Rifugio Averauhun. Näkymät oli huikeat ja vielä huikeampi oli siitä alkava lasku. Laskua oli kertynyt liki 1500 metriä kun saavuimme alas Savinér de Lasteen. Menimme ensimmäiseen hotelliin joka tuli vastaan kysymään yösijaa.

Niittymaisemaa Rifugio Averaun jälkeen

Henkilökunnan Englannin kielen taito oli lähes puhdas nolla, mutta saimme kuitenkin yösijan. Illallinen jouduttiin etsimään naapurikylästä Caprilesta. Matkaa ei onneksi ollut kuin viitisensataa metriä, joten nälkä ei ehtinyt siinä liiaksi pahentua. Jan H:lla oli ongelmia jarrujen kanssa ja bongasimme Caprilesta pyöräliikkeen josta suunnittelimme hakevamme apua seuraavana aamuna.

Aamupala alkoi muistuttaa sitä tyypillistä Italialaista aamupalaa: Croisantti ja kuppi kahvia! Lähde sillä nyt sitten polkemaan mäkeä ylös. Aamupäivän annos nousua oli jo tiedossa. 1500 metriä yhtäjaksoista nousua. Palkka oli sitten sen veroinen kun ajoimme niin kutsuttua Bindelwegiä, Padon-harjanteen etelärinteellä. Aamupäivällä saimme kuitenkin ensin ihailla Sottoguda-rotkoa. Rotkon pohjalla kulkee vanha maantie, jota pitkin kulkee maisemajuna oppaineen. Kävelijöiltäkin peritään pääsymaksu, mutta me vältyimme siltä, koska olimme liikkeellä niin aikaisin ettei lipunmyynti ollut vielä auennut. Malga Ciapelasta Passo Padoniin jouduimme kuitenkin ajamaan yleistä maantietä pitkin. Onneksi ei ollut vilkkain turistikausi menossa, sillä nytkin moottoripyöriä oli ihan riittävästi. Passo Padonin kohdalla siirryimme laskettelurinnettä pitkin nousevalle soratielle. Suuri osa loppunoususta oli liian jyrkkä ajettavaksi. Rifugio Padonissa pidimme ansaitun nesteytystauon. Rifugio Padonin ja Sass Pordoin väli oli näköalan osalta maineensa veroinen, mutta pyöräilyn osalta se jäi jotenkin pliisuksi. Oma osuutensa saattoi olla sillä että reitillä oli turhan paljon liikennettä. Vaeltajia joutui väistämään yhtenään. Polku tarjoaa mahtavat näkymät laakson toisella puolella sijaitsevalle Marmolada-jäätikölle. Siksi vaeltajiakin ilmeisesti on tungokseksi asti. Toinen syy on tietysti se, että harjanne on helposti saavutettavissa jopa autolla. Päiväretkeilijöitä siis riitti. Ajaessamme bindelwegiä Rifugio Padonilta länteen, polku haarautui. Toinen reitti lähti nousemaan rinnettä ylös ja toinen haara näytti seuraavan korkeuskäyriä. Valitsimme reittisuunnitelman mukaisesti jälkimmäisen vaihtoehdon, joka osoittautui vääräksi valinnaksi. Porta Vescovon kohdalla valitsemamme reitti laski alas toistasataa metriä syvään notkoon, noustakseen sieltä takaisin bindelwegille. Huono puoli tässä oli se, että sekä lasku että nousu oli liian jyrkkä ajettavaksi, eikä ollut kaukana että nousu olisi ollut jopa liian jyrkkä käveltäväksi. No - ylös päästiin ja taas pystyi paikoitellen jopa ajamaan.

Tauko astetta paremmalla "terassilla" Sass Pordoissa. Taustalla näkyy iltapäivän nousu.

Sass Pordoissa oli taas tauon paikka ja näköalapaikalta saatoimme nähdä nousun joka meillä oli edessä iltapäivällä. Sass Pordoista lähti alamäkireitti jota päätimme kokeilla. Jan H:lle kokemus taisi olla hieman kauhunsekainen, kun etujarrukahva painui ohjaustankoon jarrutettaessa. Pääsimme hiihtohissin ala-asemalle DH-reittiä seuraten. Olimme siinä vaiheessa vielä noin kahdentuhannen metrin korkeudessa, joten alamäkeä oli vielä edessä 1400 metrin korkeudessa sijaitsevaan Canazeihin. Hiihtohissin takana oli seuraavan DH-pätkän alku. Reitti oli merkitty mustaksi, mikä herätti epäilykseni sen ajamisen järkevyydestä xc-pyörillä. Pekka sai minut kuitenkin yllytetyksi ja niin lähdettiin kaksistaan kokeilemaan, kun muut valitsivat tie-vaihtoehdon. Yllätyksekseni musta DH-reittikin on ajettavissa xc-pyörällä. Oli toki paikkoja joissa oli pakko jalkautua, mutta yllättävän vähän. Selvää on tietysti että oikealla välineellä siitä olisi nauttinut vielä enemmän. Yhtä kaikki - lähtisin kyllä uudestaan ajamaan DH-vaihtoehtoa jos tilanne tarjoutuisi. Ajamamme reitti oli nimeltään "Electric line" josta löytyy videoitakin.

Pääsimme siis kaikki ehjin nahoin Canazeihin. Kesti hetki ennen kuin löysimme tie-vaihtoehdon valinneet. Ne löytyivätkin pyöräliikkeen luota, josta Jan H sai apua jarruongelmiinsa. Matka jatkui kohti Canazein eteläpuolella sijaitsevia Ciampacin laskettelurinteitä. Nousu oli soratietä koko matkan osalta. Tie oli kuitenkin niin jyrkkä että se ei yksinkertaisesti ollut ajettavissa enää loppupäivästä. En tiedä olisiko se onnistunut edes tuoreilla jaloilla. Noustavaa riitti, sillä Canazein 1000 metristä noustiin 2400 metriin. Pozza di Fassan ja Ciampacin laskettelurinteiden välisestä solasta lähdettiin seuraamaan vuorenharjannetta myötäilevää reittiä 613. Harjanne muistutti lohikäärmeen selkää ja sekä ylä- että alamäkeä riitti. Harjanne johti meidät Pozza di Fassan laskettelurinteiden yläasemalle. Olimme vielä noin 2400 metrin korkeudessa ja ainoa suunta oli alaspäin. Lähdimme laskemaan rinnettä soratien tapaista reittiä pitkin. Lasku oli niin jyrkkä että molempien jarrujen käyttö juuri ja juuri riitti vauhdin hallintaan. Minä ajoin edellä ja päästyäni melkein alkurinteen alapäähän, kuulin varoitushuudon takanani. Ehdin vilkaista olan yli, mutten muuttaa suuntaa, kun Tommy pyyhälsi ohi raketin lailla. Näin heti että kuskista oli tullut matkustaja ja meno oli täysin hallitsemattomissa. Onneksi rinne tasoittui ennen rinneravintolaa ja Tommy sai pyörän pysähtymään rinneravintolan pihaan. Kävi ilmi että Tommyn pyörästä oli laskussa kadonnut etujarrun teho kokonaan. Tommy päätti vaihtaa etujarrupalat varotoimena, mutta kädet tärisivät niin että Janin piti auttaa vaihdon kanssa. Jatkoimme todella varovaisesti rinnettä pitkin. Ylärinteiden alapäästä lähti merkitty DH-reitti, jota pitkin reittisuunnitelmankin mukaan oli tarkoitus jatkaa. Jälkeenpäin selvisi että kyseessä oli Furious Line niminen "extreme" DH-reitti! Onneksi emme tienneet sitä - muuten se olisi saattanut jäädä kokeilematta. Reitin varrella oli niin jyrkkiä pätkiä että niiden ajaminen xc-pyörällä oli silkkaa hulluutta, mutta kaiken kaikkiaan reitti oli mielestäni ehdottomasti kokemisen arvoinen. Meidän ei varmaankaan olisi annettu mennä kokeilemaan jos olisimme menneet etukäteen kysymään, mutta tässä tapauksessa suorituksemme meni varmasti "tyhmän turistin" piikkiin. Radan varrella ei näkynyt muita pyöräilijöitä. Pari muuta "turistia" tuli kävellen vastaan, mutta nekin ymmärsivät kohteliaasti väistää. Päästyämme alas Pozza di Fassaan, osa porukasta oli sitä mieltä että menisimme heti etsimään itsellemme yösijan. Jan H oli sitä mieltä että jatkaisimme Moenaan, kuten alunperin oli suunniteltu. Tiedossa oli pyörätieajelua alamäkeen, joten ehdotus sai sen verran paljon kannatusta että jatkoimme vielä matkaa. Moenaan ei ollut pitkä matka ja pian oltiin kaupungin keskustassa. Parin tuloksettoman kyselyn jälkeen löysimme hotellin josta varasimme huoneet illallisen kera. Moenasta olisi varmasti löytynyt vaikka kuinka paljon ravintoloita, mutta emme jaksaneet ajatella sellaisen metsästämistä enää nälkäisinä ja väsyneinä. Pikaisen suihkussakäynnin jälkeen olikin vuorossa illallinen Italialaiseen tapaan, eli antipasti-pasta-primi piatti-dessert. Ei tarvinnut taaskaan mennä nälkäisenä nukkumaan. Tarjoilija ei millään tahtonut uskoa ettei hänen kustannuksellaan pilailla, kun Jan B ja Tommy tilasivat litran maitoa mieheen :) Kyllä oli naurussa pitelemistä!

Seuraavana aamuna etsimme Moenasta ruokakaupan ja hankimme päivän eväät. Matka suuntautui Passo Lusiaan. Edellispäivän koettelemuksista viisastuneina teimme pienen reittimuutoksen joka loivensi nousua oleellisesti. Matka toki piteni, mutta nousu oli sentään ajettavissa. 

Passo Lusian ja Passo Rollen välistä maisemaa

Passo Lusiasta lähdimme ajamaan korkeuskäyriä seuraavaa reittiä joka lopulta laski alas SS50-tielle. Tie johtaa Passo Rolleen ja sitä seurattiin vähän matkaa, minkä jälkeen käännyimme pois kestopäällysteeltä pienelle reitille joka johti samaan paikkaan - Passo Rolleen. Liikenteen melu vain vaihtui metsän rauhaan. Passo Rollesta lähdimme laskemaan laakson pohjalla kulkevaa polkua pitkin San Martino di Castrozzaan. Polku johti välillä kestopäällystetylle SS50:lle poiketakseen taas metsään vähän matkan kuluttua. San Martinossa pidimme jätskitauon ja kävimme kaupassa ennen kuin lähdimme päivän viimeistä nousuosuutta selättämään. Nousu oli soratietä ja hyvin ajettavissa Alpe Tognolaan asti. 

Alpe Tognola

Pidimme hyvin ansaitun nesteytystauon ennen kuin reittiä 352 seuraava alamäkiosuus alkoi. Reitti oli selvästi vähemmän käytetty ja sitä kunnostettiin parhaillaan. Kunnostetuilla osuuksilla oli terävistä kivistä tehdyt poikittaisen veden poisjohtamiseen tarkoitetut urat, joita todellakin piti varoa. Pekka innostui kuitenkin ajamaan, josta seurasi renkaan puhkeaminen ellei toinenkin. Jan B ja Tommy kävivät purossa uimassa, mutta me muut tyydyimme seuraamaan vierestä. Oli kuulemma raikasta. Korkeuden vähentyessä alusta muutui ensin kärrytieksi, sitten soratieksi ja lopulta asvaltiksi. Ennen kuin saavuimme Caoriaan, löysimme vielä viimeiset serpentiinimutkat ohittavan polun. Se oli jyrkkä, mutta ehdottomasti ajamisen arvoinen. Meitä jännitti jo etukäteen löytyykö Caoriasta majoitusta. Paikka oli nimittäin todella pieni. Huoli oli turhaa, löytyihän se majoitus pienestä, perheyrityksenä pyöritettävästä, albergosta - eli majatalosta. Janin ja Tommyn maitotilaus sai aikaiseksi reissun huvittavimmat reaktiot. Tarjoilijan pokka piti suhteellisen hyvin, mutta kun hän meni keittiöön hakemaan tilaustamme, kokin/isännän nauru raikasi niin että varmaan koko kylä kuuli sen.

Kohti Passo val Cionia

Seuraavaksi päiväksi oli tiedossa kaksi kovaa nousua. Se, kuinka kovaa, selviäisi vasta päivän kuluessa. Kävimme aamupalan jälkeen kaupasta hakemassa evästä, ennen kuin lähdimme ajamaan kohti laakson perukkaa. Laakso oli periaatteessa umpikuja. Tie kyllä kulkee passo Cinque Crociin asti, mutta vain pienenä soratienä. Liikennettä ei siis ollut kuin nimeksi. Malga val Cionin kohdalla käännyimme pois passo Cinque Crociin johtavalta tieltä, pienelle polulle (reitti E318) joka johti passo val Cioniin. 

Passo val Cion

Solasta polku jatkui ensin hyvän näköisenä, mutta pikku hiljaa meille selvisi että laakso oli hyvin kivikkoinen. Passo Cionin ja Malga Valsordan väli oli tuskin lainkaan ajettavissa. Onneksi osuus ei ollut ylettömän pitkä. Malga Valsordan jälkeen reitti muutui jo ajettavammaksi. Valsorda-laakson loppupäässä saavuimme passo Cinque Crocista tulevalle tielle ja tapasimme uudestaan pariskunnan jonka kanssa olimme jutelleet edellisessä nousussa. He olivat ajaneet passo Cinque Crocin kautta ja isäntä valitteli että hän olisi odottanut enemmän polkuosuuksia. Me olimme niitä nähneet, mutta tiedä nyt onko yhtään hauskempaa tunkata polkua alas, kuin ajaa soratietä. Campelle-laaksossa lähdimme ajamaan laakson kaakoisrinnettä pitkin kulkevaa tietä/polkua. Pysähdyimme pienelle tauolle Malga Caserine di Dentrossa. Kun reitti päätyi kestopäällystetylle tielle, yritimme löytää mielekkäämmän polkuvaihtoehdon, siinä onnistumatta. Ajoimme vähän matkaa asvalttia pitkin alaspäin, kunnes reitti kääntyi joenrantaa pitkin kulkevalle soratielle. Tätä soratietä pitkin ajoimme SP31-tielle asti, mistä alkoi taas nousu. Kävimme alimmillaan hieman yli 900 metrin korkeudessa Pontarson kohdalla ja nousua oli tiedossa yli 2100 metriin. Iltapäivän urakka oli siis tiedossa. Nousu oli asvalttitietä 1700 metriin, Malga Canon di Sottoon, asti. Soratie jatkui Malga Canon di Sopraan, joka sijaitsee noin 1900 metrin korkeudessa. Siitä alkoi sitten varsinainen nousu. Vaikka noustavaa ei ollut kuin hieman yli 200 metriä, se söi miestä rotan lailla. Nousu E314-reittiä pitkin oli todella jyrkkä ja kivikkoinen. Passo Cagnon di Sopra oli päivän kohokohta siinä mielessä että tiedossa oli enää alamäkeä. Harjanteella oli kaksi lammaspaimenta paimentamassa valtavaa laamaslaumaa. Kulkupeleinä heillä oli trial-mootoripyörät, ja jäljistä päätellen he olivat tulleet ylös samaa polkua kuin mekin. Ei voinut kuin ihmetellä mistä niilläkin pääsee. Lasku oli sekin vaativa, koska alustana oli irtosoraa ja irtokiviä. Kaiken kukkuraksi minulla rikkoontui vasen poljin. Poljinakseli katkesi niin että itse poljin irtosi ja jäljelle jäi vain akselintynkä. Onneksi tiedossa oli lasku, mutta oli se haastavaa pelkän liukkaan akselin varassa. Olimme suunnitelleet majoittuvamme Canezzassa, mutta jatkoimme matkaa lago di Canzolinoon ennen kuin yritimme löytää majoitusta. Canzolino-järven rannalla sijaitseva hotelli oli täynnä, joten jatkoimme matkaa. Madranosta löytyi sitten majatalo jossa oli tilaa.

Seuraavana aamuna ensimmäinen tehtävä oli löytää minulle uudet polkimet. Sitä varten oli kuitenkin poljettava ensin Trenton keskustaan pelkän poljinakselin varassa. Voin vakuuttaa että matka tuntui pitkältä. Onneksi OpenCycleMap karttapohjaan perustuvaan karttaan on merkitty pyöräliikkeiden sijainti. Ensimmäinen pyöräliike oli kuitenkin suljettu ja toinen pyöräliike myi vain maantiepyörän osia. Vasta kolmannen pyöräliikkeen kohdalla tärppäsi. Se olikin mielenkiintoinen retro- ja single speed pyöriin erikoistunut liike. Onneksi niillä oli kuitenkin maastopyörän polkimia. Juha osti aika suolaisesti hinnoitellun takarenkaan, mutta olisin minäkin ostanut sellaisen jos olisin tiennyt mitä tulla pitää. Trento sijaitsee kahdensadan metrin korkeudella ja heti keskustan tuntumassa alkoi nousu Sardagnan kautta harjanteen yli Sopramonteen. Poljimme laaksosta löytyviä pyöräteitä ja pikkuteitä pitkin Arcoon ja kävimme kaupassa. Alkuperäisen aikataulun mukaan meidän oli tarkoitus polkea vielä Tremalzon yli Bondoneen, mutta koska meillä oli yksi ylimääräinen päivä käytettävissä, olimme sopineet lyhentävämme tätä päivää Jan B:n syntymäpäivän kunniaksi. Olisimme voineet jäädä jo Torboleen tai Rivaan, Gardajärven rannalle, mutta se tuntui liian lyhyeltä päiväetapilta, joten päätimme jatkaa Ledrojärvelle. Kävimme ajamassa Gardajärven pohjoisrantaa pitkin, ihan vain näyttääksemme Tommylle minkälaisesta paikasta on kyse. 

Jan ja Juha Ponalen tiellä

Turistivilinän jälkeen ei ollut vaikea ratkaisu lähteä polkemaan Rivasta vanhaa, käytöstä poistettua, Ponalen rantatietä kohti Ledrojärveä. Lämpötila huiteli 33 asteen lukemia ja Ledrojärvi sijaitsee viitisensataa metriä korkeammalla kuin Gardajärvi. Hikisestä urakasta oli siis kyse. Entinen, kallionseinämään hakattu, Ponalen tie on nykyään pyhitetty pelkästään jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden käyttöön, joten ajaminen oli hyvin rauhallista. Nykyisin tie Rivasta Ledro-laaksoon kulkee vuoren läpi louhitun tunnelin kautta. Ledrolaakson päässä joutuu ajamaan muutaman sadan metrin matkan maantien reunaa ennen kuin pyöräreitti siirtyy taas laakson toiselle laidalle. Nousussa lämpötila oli aivan läkähdyttävä. On aivan käsittämätöntä kuinka paljon sitä voikaan hikoilla. Olo on aivan kuin trainerilla ajaessa, kun ajoviimaa ei käytännössä ole ollenkaan. Ledrojärvelle päästyämme kävin ruokakaupasta hakemassa kylmän oluen. Se maistui taivaalliselta Ledrojärven rantapenkillä istuessa. Pekka käytti tilanteen hyväkseen käymällä uimassa sillä välin kuin Tommy kävi bongaamassa meille hotellihuoneen. Illallisella juhlistimme vielä Janin synttäreitä. Nuori mies...

Pekka valmistelemassa päivän "eväitä"

Seuraavana päivänä lähdimme nousemaan Tremalzolle Bocca dei Fortinin ja Passo Notan kautta. Ajoimme ensimmäistä kertaa ylös Tremalzolle "vastavirtaan". Loppumatkasta vastaantulevien maastopyöräilijöiden määrä vähän häiritsi, mutta muuten tämä ratkaisu oli mielestäni huomattavasti järkevämpi kuin aikaisemmin käyttämämme tapa nousta asvalttitietä pitkin Lago d'Ampolasta. Tremalzon kahvilan luona pidimme tauon. Lämpötila ei ollut kovin korkea, ja terassilla joutui vetämään takin päälle. Takki oli tarpeen myös kun lähdimme laskemaan Tremalzon kaakkoisrinnettä kohti Cima di Cameronea. Nyt olimme seudulla missä en ollut aikaisemmin käynyt, ja navigaattorin ohjeita piti seurata tarkasti. Cima di Cameronessa kävimme alimmillaan noin 1350 metrin korkaudessa. Siitä reitti alkoi taas nousta kohti Monte Caplonea. Karttapohjasta olimme jo reittiä suunnitellessa ihmetelleet mitä Monte Caplonen vieressä näkyvä huutomerkki mahtaa tarkoittaa. Paikan päällä huomasimme että kyseessä oli surtunut tunneli joka joskus aikoinaan oli johtanut harjanteen läpi. Paikan pääsi onneksi ohittamaan harjanteen yli kulkevaa polkua pitkin ja matka jatkui. Nyt siirryttiin vaihteeksi harjanteen luoteisrinteelle josta oli näkymä Val di Lorinaan.

 

Tommy ja Strada Tombean maisemat

Olimme noin 1900 metrin korkeudessa ja näkymä oli henkeä salpaava. Seurasimme harjanteen päällä kulkevaa Strada Tombeaa kunnes tie lähti laskemaan Gardajärven suuntaan. Tässä kohtaa siirryimme polulle joka hädin tuskin erottui heinän seasta. Paikallinen, maasturilla liikkeellä oleva, rouva pysähtyi ja ihmetteli aikeitamme, selittäen että "there is no road". No, jos me olisimme tulleet teitä pitkin ajelemaan, olisimme varmaan pysyneet Gardajärvellä, kuten muutkin turistit... Hieman meitä mietitytti rouvan sanat, mutta reitti osoittautui hienoksi. Välillä se oli kyllä niin heinän peitossa että piti tarkkaan varoa polulla, siellä täällä, lojuvia irtokiviä. Polku oli laskuvoittoinen, mutta välillä oli tiukkojakin nousuja, joihin ei karttatietojen perusteella osanut varautua. 

Että tällaista...

Välillä polku kulki kapealla kallionkielekkeellä ja vieressä oli satojen metrien pudotus. Se ei haitannut kun vain keskittyi polkuun. Kieleke oli sentään metrin levyinen, joten todellista vaaraa ei ollut, kun keskittyi siihen mitä oli tekemässä. Noin 1400 metrin korkeudessa lähdimme Lago di Idron suuntaan vievälle reitille. Reitti oli todella jyrkkä serpenttiini. Mutkat oli tiukkoja ja irtokivikkoa runsaasti. Tasapainoilun ja jarrujen kanssa piti olla tarkkana, mutta minä ainakin nautin tästä laskusta suunnattomasti. Se johtuu varmaan suureksi osaksi siitä että haastetta riitti, mutta sitä ei ollut liikaa. Lähestyessämme Idrojärven itäpuolella sijaitsevaa Bondonea, reitti muutui tuttuun tapaan ensin soratieksi ja lopulta asvaltiksi. Bondone kylpi ilta-auringossa, kun pääsimme perille. Kaupunki on pieni ja todella vanha. Kadut oli juuri ja juuri sen levyisiä että pikkufiatilla mahtui ajamaan, mutta silloin sanomalehtikään ei mahtunut enään autonkyljen ja seinän väliin. Kaupungissa oli tasan yksi hotelli. Valitsimme sen. Illallista odottaessamme kävimme ihailemassa kaupungin kapeita katuja ja vanhoja rakennuksia.

Bondone

Seuraavana aamuna lähdimme laskemaan viimeisiä satoja metrejä alas Idrojärven pohjoispäässä sijaitsevaan Baitoniin. Laakson toisella reunalla sijaitsevasta Lodronesta lähdimme nousemaan pikkutietä pitkin kohti Bagolinoa. Bagolinosta alkoikin sitten päivän kovin nousu. Lähes yhtäjaksoista nousua riitti Lodronen kahdestasadasta metristä monte Dasdanan 2100. metriin. Kesken nousun minulla katkesi takarenkaasta reunakaapeli. Yritimme Tommyn kanssa saada rengas pysymään vanteella nippusiteiden ja ilmastointiteipin avulla. Yritys oli aika epätoivoinen. Kävimme nousun aikana parissa paikasta tiedustelemassa löytyisikö joltakin maastopyöränrengas. Seutu oli lähes asumatonta eikä yritys tuottanut tulosta. Rengas pysyi kuitenkin vanteella vuoren korkeimpaan kohtaan saakka. Kolmannen korjausyrityksen jälkeen jouduimme luovuttamaan. Jatkon suhteen vaihtoehdot olivat vähissä. Riippumatta siitä mihin suuntaan olisi lähtenyt, kävelymatkaa olisi tullut runsaasti. 

Monte Dasdanan rinteillä

Paluu tulosuuntaan ei houkutellut, koska se olisi pilannut koko porukan suunnitelmat. Arvelin että matkaa Iseojärvelle olisi noin kolmekymmentä kilometriä. Kuuden kilometrin kilometrivauhdilla laskin että se kestäisi viisi tuntia kävellä. Päätin satsata kaiken yhden kortin varaan ja kävellä suunniteltua reittiä pitkin. Sain seurakseni äärettömän lojaalin Tommyn. Kunnioitan häne epäitsekästä valintaansa suunnattomasti. Muut lähtivät edeltä hankkimaan minulle uutta rengasta rikkoontuneen tilalle ja varaamaan hotellihuoneet. Reitin varrella oli monia paikkoja joissa harmitti kun ei pystynyt ajamaan, mutta oli myös paljon paikkoja joissa saatoimme vain todeta että olisimme joutuneet kävelemään joka tapauksessa. Pekka ja Juha kertoivat että he olivat nähneet meidän kävelevän heitä kohti Val del Orson kohdalla laakson vastakkaisella puolella. Se tarkoitti käytännössä että olimme vain pari kilometriä jäljessä siinä kohdassa. Sen jälkeen alkoi sitten alamäkivoittionen osuus, joten ero kyllä kasvoi siitä eteenpäin, mutta siinä vaiheessa olisi ollut mukava tietää että ero oli niinkin pieni. Plussana oli tietysti se että Tommyn kanssa saatoimme rauhassa ihailla maisemia ilta-auringossa. 

Ihailimme maisemia patikoinnin lomassa

Reitti kulki Monte Colombinon, Malga Rondeneton, Malga la Paglian ja Dosso Sparvieron kautta Fucineen johtavaan laaksoon. Loppumatkasta oikaisimme laakson pohjoisrinnettä pitkin kulkevaa tietä Fucineen. Tie oli käsittämättömän jyrkkä. Auringon laskiessa katsoin navigaattorista että olimme vielä 1200 metrin korkeudessa. Siinä vaiheessa oli iskeä epäilys, ehdimmekö alas ennen yön tuloa. Oli suunnaton helpotus kun näki ensimmäisen katuvalon. Fucinen kirkon vieressä täytimme vesipullomme ja yritimme pähkäillä mistä voisimme löytää taksin, joka veisi meidät Lovereen, missä meidän oli tarkoitus yöpyä. Menimme ensimmäiseen vastaan tulleeseen baariin kysymään neuvoa. Paikalliset eivät osanneet sanaakaan Englantia. Minun piti kantaa pyörä sisään baariin näyttäkseni mikä meidän ongelma oli. Porukka oli jo vähällä aloittaa renkaan korjaamisen, kun sain selitettyä että se on "kaputt". Apuun haettiin yläkerrasta nainen joka sentään osasi jonkun sanan englantia. Hänelle saimme selitetyksi että matkakumppanimme odottavat Loveressa ja meidän pitäisi päästä sinne. Taksi oli kuitenkin täysin tuntematon käsite, mutta meille selvisi että porukka loihtii paikalle tarvittavan kuljetusvälineen. Eräs vanha isäntä lähti grogilasinsa äärestä hakemaan Pajeroa ja peräkärryä. Siinä sitten kirjaimellisesti paiskottiin pyörät kyytiin ja ei kun Loveretoa kohti. Olin saanut hotellin osoitteen Jan H:lta, mutta niin paikallisia kuin kuljettaja ja kartturi olivatkin, he eivät osaneet perille pelkän osoitteen perusteella. Kartturi ehdotti että soittaisin kavereilleni hotellille kysyäkseni tarkempia ohjeita. Keksin että vosin soittaa Jan H:lle ja pyytää häntä antamaan puhelimen vastaanoton henkilökunnalle. Annoin oman puhelimeni kartturille ja hän sai ohjeet hotellin henkilökunnalta. Näin päästiin perille. Tarjosin kuljettajalle rahallista korvausta josta hän kieltäytyi. Hetken tyrkytettyäni hän suostui, sillä seurauksella että kartturi halusi tarjota meille oluet! Jos meillä olisi ollut yhteinen kieli, me olisimme varmaan saaneet seuraa koko illaksi ja ties vaikka kutsun kyläilemään. Sen verran innostuneilta nämä herrat vaikuttivat. 

Lago di Iseo jäämässä taakse.

Seuraavana päivänä meillä oli vielä rengasongelma jäljellä, koska Jan H:n ja Jan B:n edellispäivänä löytämä pyöräliike oli ollut suljettuna loman takia. Menimme Tommyn kanssa hotellin pyörävarastolle koittaaksemme löytää ratkaisu ongelmaan. Hotellin takapihalla seisoi markettitason maastopyörä josta päädyimme "lainaamaan" renkaan. Laitoin sisärenkaan alle 20€:n setelin korvaukseksi kuluneesta 6€:n renkaasta. Toivottavasti tämä tempaus ei aiheuttanut liikaa pahennusta. Päästiin kuitenkin jatkamaan matkaa. Kävimme Loveressa rantakahvilassa syömässä aamupalan ja ruokakaupassa ostamassa evästä ennen kuin lähdimme nousemaan mäkeä. Loveren kahdensadan metrin korkeudesta oli ensin noustava Montagninan 1500 korkeudessa sijaitsevaan solaan. Reitti kulki Soveren kautta Monte Palandoneen. Alku oli tautisen jyrkkää betonipäällystettyä tietä. Ennen Monte Palandonea erehdyimme seuraamaan enduromoottoripyörille tarkoitettua rataa. Alusta oli moottoripyörien möyhentämä, mikä ei suoranaisesti helpottanut etenemistä varsinkaan jyrkimmissä kohdissa. Pekka oli löytänyt samaan suuntaan kulkevan polun joka, ainakin Pekan lausunnon perusteella, oli huomattavasti paremmin ajettavissa. Kiva. 

Monte Palandonen ja Campo d´Avenen välissä

Monte Palandonen ja Campo d'Avenen väli oli loivaa soratienousua, mutta sen jälkeen soratie vaihtui polkuun, joka monin paikoin oli liian jyrkkä ajettavaksi. Montagninan solassa pidimme lyhyen evästauon. Paikalle osui kolme Italialaista, joista yksi puhui oikein hyvin englantia. Hän kyseli minkälaista reissua me olimme tekemässä. Hänen reaktio oli saman suuntainen kuin mihin olimme jo reissun aikana tottuneet - ihmetyksen ja kunnioituksen sekoitus. Reitti jatkui alamäkivoittoisena vuoristoniitty-maisemissa. Keli oli suhteellisen viileä ja Monte Farnossa pitämämme tauon aikana alkoi sataa vettä. Sadevarusteille oli ensimmäistä ja viimeistä kertaa reissun aikana käyttöä. Lähdimme seuraamaan Casnigo-nimisen puron vartta kulkevaa reittiä. Reitti oli välillä erittäin jyrkkä ja kivikkoinen. Märkänä se oli petollisen liukas ja piti olla todella varovainen. Viimeinen pätkä alas Casnigon kylään tultiin vanhaa kivipintaista tietä pitkin. Tien pinta oli huonokuntoinen ja kivet liukkaat. Etujarrun kanssa sai olla varovainen. Ajoimme Casnigon läpi alas Serio-joen varteen. Jokea pitkin kulki pyörätie jota seurasimme joen virtaaman suuntaan Semonteen. Siitä alkoi päivän toinen nousu Val de Gru laaksoa pitkin. Soratietä riitti 900 metriin, minkä jälkeen alkoi lehtimetsään piiloutunut polku. Maa oli kauttaaltaan vanhojen lehtien peitossa ja oli vähän vaikea päätellä missä varsinainen polku kulki. Hetken haparoinnin ja kohtisuoran kiipeämisen jälkeen oikea reitti löytyi. Polku johti maatalon pihaan ja reitti siirtyi taas soratielle. Soratietä pitkin nousimme noin 1200 metrin korkeudessa sijaitsevalle harjanteelle, josta alkoi laskuosuus Aviaticon kylään. Kylässä oli menossa joku paikallinen juhla, mikä hieman huolestutti majoituksen löytymisen suhteen. Pelkona oli että juhlallisuuksien takia Hotellit olisivat kaikki täynnä. Jatkoimme asvalttitietä pitkin Selvinoon. Kaupunki oli aivan kuolleen oloinen. Syynä oli ilmeisesti sunnuntaipäivä yhdistettynä naapurikylän juhlallisuuksiin. Löysimme hotellin josta saimme varatuksi yösijan ja illallisen.

Aamulla kävimme aamupalan jälkeen kaupassa ostamassa viimeisen ajopäivän eväät ja jatkoimme matkaa. Selvinon jälkeen oli vuorossa parinsadan metrin nousu Corna Biancaan. Reitti jatkui polkuja pitkin ja heti ensimmäisenä poikkesimme suunnitellulta reitiltä Costone-nimisen pikkuhuipun yli. Se oli kyllä yksi päivän turhimmista liikuista, koska seurauksena oli tunkkausta sekä ylä- että alamäkeen. Siirryimme suosiolla suunnitellulle reitille. 

Jan B. Filaressa-solan kohdalla

Filaressa-huipun jälkeen seurasi hieman teknisempi alamäki, joka välillä pakotti jalkautumaan. Alusta tasoittui pian ja pääsimme ajamaan hienoja niitty-osuuksia pitkin. Reitti kulki välillä lehtometsien ja välillä niityjä pitkin. Maasto oli muuttunut melkoisesti siitä mitä se oli Alpeilla. Mäkiä kyllä riitti nytkin, mutta ne olivat lähinnä kumpuja verrattuna Dolomiittien teräviin huippuihin. Kasvusto oli lehtipuuta ja piikikästä pusikkoa. Runsas aluskasvillisuus lisäsi haastetta ja reitin seuraaminen tihenemässä polkuverkostossa oli haastavaa. Lasku alas Sorisoleen oli mielestäni yksi reissun hienoimmista. Sorisolesta jatkoimme Petosino-nimiseen pikkukaupunkiin. Aina vain suurempi osa reitistä alkoi olla asvalttitietä. Petosinosta jatkoimme vielä metsikön läpi Brembon laaksoon. "Oikaisimme" vielä yhden puiston läpi ennen kuin ohitimme Brembon kuuluisan jarrutehtaan. Lähdimme seuraamaan Brembo-joen rantaa pitkin kulkevia reittejä etelään päin. Jokien yhtymäkohdan jälkeen jatkoimme Adda-joen rantaa, vaihtelevien rantapusikoiden läpi kohti Cassanoa. Ilma alkoi olla todella kuuma ja käytimme tilaisuuden hyväksi ja vilvoittelimme jalkoja Adda-joen rantavedessä Cassanossa. Kuumuus teki myös sen että alkoi tehdä mieli jotain sisäistäkin vilvoitusta. Lavagnassa pidimme lopulta kaipaamamme tauon. Loppumatka ajettiin suurimmaksi osaksi peltomaisemia halkovia pikkuteitä pitkin Linateen. Jan oli etukäteen varannut lentokentän läheisyydessä olevasta hotellista huoneet. Hotellin kierrätyspisteestä löysimme pahvilaatikoita ja hotellin vastaanotosta saimme ilmastointiteippiä joilla pyörät saatiin pakatuiksi lentokuntoon. Pyörien pakkaamisen jälkeen oli vuorossa päivän kohokohta - eli illallinen.

Lento lähti seuraavana aamuna klo 6. Kotona oltiin illalla seitsemän maissa. Kyseessä oli koko reissun rankin päivä kaikkine kiemuroineen.

Matkan tiedot pähkinänkuoressa(minun Garminin mukaan):

Ajomatka 765,54km

Aika: 108h 41min 50sek (12. Päivässä)

Noususumma: 24620m

Energiankulutus: 17290kcal