tiistai 22. huhtikuuta 2014

Uusi kausi ja uudet kujeet

Uudesta ajokaudesta ei oikeastaan voi puhua, koska edellinen ei koskaan loppunut. Johonkin täytyy kuitenkin vetää viiva, ja tällä kertaa se olisi ehkä selkein vetää vanhan ja uuden kujeen väliin. Se uusi kuje on välineen vaihto Fat Bikeen. Olen haaveillut läskirengaspyörästä siitä asti kun ne tulivat markkinoille. Ajatuksena on tietysti koko ajan siintänyt se, että voisin ajaa moottorikelkkareittejä pitkin läpi talven. Tänä vuonna talvea ei tullut, joten ei haitannut vaikka läskirengaspyörän valmistuminen venyi maaliskuun puolivälin tienoille. Elän siinä toivossa että kunnon talvia on luvassa jatkossa. Moottorikelkkareittejä pitkin on ajettu aina, mutta runsaan lumentulon aikaan tavallisella maastopyörällä ei ole päässyt mihinkään. Vasta kevättalvella, ensimmäisten suojakelien jälkeen, reitit on ollut ajettavissa. 


Paksukumipyöriä saa toki ostaa valmiinakin, mutta meikäläistä kiehtoo myös värkkääminen, joten pakko mennä vaikeimman kautta. Suunnittelin rungon syksyllä 2013 ja kun vuodenvaihteessa sain harrasteautoni myytyä, autotalliin tuli tilaa ja lompakkoon täytettä, pääsin toteuttamaan haaveeni. Minulla oli värimaailma selvillä jo aikaisessa vaiheessa. Aika "kansallismielinen" siitä tuli ja osat piti haalia ympäri euroopan että sain kaikki oikean värisinä. Netistä löytyy onneksi aika kattavat tiedot osien mitoituksista, mutta Fat Bike on sen verran erikoinen mitoituksiltaan että kohtasin kaikenlaisia ongelmia. Eräs keskeisin ongelma oli takahaarukan alaputkien mahduttaminen etuhammasrattaiden ja takarenkaan väliin. Yksi osa tätä ongelmaa on se, ettei fat bikeen tarkoitettuja takahaarukan alaputkia toistaiseksi löydy. Päädyin käyttämään Dedacchiain 29 alaputkia, mutta olisin toivonut että ne olisivat olleet vähän eri tavalla muotoillut. 

Lopputulos on kuitenkin mielenkiintoinen. Pyörällä on painoa aika tarkalleen 15 kiloa, mikä on paljon kun on tottunut noin kymmenen kilon painoiseen pyörään. Varsinkin pyörivän massan paljous aiheutti alussa ongelmia, mutta nyt kun olen ajanut pyörällä yli 600 kilometriä, se alkaa pikkuhiljaa tuntumaan omalta. Vaikkei pyörää vielä päässytkään lumella testaamaan, olen todennut että kantavuus on "poikaa" myös pehmeillä kevätpoluilla. Siinä missä tavallinen maastopyörä uppoaa napoja myöten alustaan ja ajoneuvo muuttuu maamerkiksi, läskipyörän kuljettaja näkee vain "ohituskaistan".

Ainakin toistaiseksi olen asennoitunut niin että ajan Tahko MTB:n paksukumipyörällä. Kaikkea on tähän mennessä tullut kokeiltua Tahkolla, joten kokeillaan nyt tätäkin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti